Helena Vaarin henkilöhaastattelu Etelä-Suomen Sanomissa.

Koskaan varjo ei ole harmaa

Helena Vaari leikkaa hetkiä kankaasta ja ompelee valoa

Kansa veisasi hoosiannaa, kun Helena Vaarin uusin työ julkistettiin.

Ensimmäisenä adventtina Hämeenkosken kirkko pukeutui upouusiin valkeisiin
juhlavaatteisiinsa, tekstiilitaiteilija Vaarin suunnittelemiin ja ompelemiin.
Alttarivaatteessa, kirjaliinassa, kalkkiliinassa, papin kasukassa ja stolassa
taipuilevat pajunoksat kissoineen. Amaryllikset leimuavat. Tuli roihuaa –
– pyhän Laurin symboli – ja vesi virtaa. Kastevesi tai Hämeenkoski, miten kukin
sen haluaa nähdä. Tekstiilitaiteilija lauloi hoosiannaa, istui penkissä ja
mietti pitkää jatkumoa. Saman kirkon penkissä hän istui pienenä mummon
kanssa. Viereisellä kirkkomaalla lepää oma isä.

– Olen ollut myös yhtenä osana sitä suurta taiteilijoiden jatkumoa, joka on
rakentanut kirkkoja. Ajattele vaikka Duomoa tai Sagrada Familiaa kirkko on
vuosisatojen ajan antanut töitä taiteilijoille, hän sanoo kotonaan
Hollolassa.

Eräänlaista parsimista

Omalla jatkumon pätkällään Vaari on ommellut satoja kilometrejä lankaa. Jo
pelkästään Hämeenkosken valkean alttarivaatteen ompeluun sitä meni kymmenen
kilometriä. Kun ajattelee, että Vaari on valmistanut liturgisia tekstiilejä
lähes pariinkymmeneen kirkkoon tai kappeliin ja toteuttanut ommelluilla
teoksillaan kymmeniä näyttelykokonaisuuksia, langan määrä alkaa huimata.
Viime kesänä Vaari valittiin ensimmäisenä tekstiilitaiteilijana yhdeksi
taidekeskus Salmelan taiteilijoista, ja se saa hänet vieläkin säteilemään.
Hän muistelee, miten palasi sinne kesän aikana monta kertaa ja tapasi
näyttelytilan aina täynnä ihmisiä. Hiljaisuuden vallassa he ihmettelivät
töitä, joihin taiteilija oli langan ja kankaan välityksellä vanginnut
hetkiä.

”Käsityö, kuvis ja uskonto.” Niistä Vaarilla oli koululaisena kympit
todistuksessa. Siitä olisi näin jälkiviisaasti voinut päätellä tulevan
ammatin. Hän kouluttautui kudottujen tekstiilien suunnittelijaksi, mutta
kädenjälki pyrki jo varhain loimija kudelankojen kurinalaisesta maailmasta
villiin vapauteen. Nykyisin Vaari tunnetaan kollaasitekniikastaan, jossa hän
yhdistää applikaatiota ja kirjontaa.

– Tämä on mun juttu. Voin tehdä mitä vain, hän oivalsi vuonna 2003, kun
löysi vapaan konekirjonnan.

– Se on oikeastaan parsintaa, kankaiden yhdistämistä toisiinsa tuhansilla
solmuilla. Kankaita voi olla seitsemänkin kerrosta, hän kuvailee.

Kirkkotekstiilit ovat myös käyttöesineitä

Kaiken alku on laadukas silkki, villa tai puuvilla. Kankaiden pinta herää
eloon silkki-, viskoosi- ja puuvillalangoista, joita Vaari kirjoo työt
täpötäyteen – kilometrin toisensa jälkeen.
– Lanka elää valosta. Silkki ja viskoosi heijastavat valoa, puuvilla taas
imee valoa ja synnyttää mattapintaa, hän näyttää ja kirjoo ompelukoneen
ääressä kultapisteitä siniseen villakankaaseen. Siitä on tuleva papin stola
lappeenrantalaiseen Lappeen kirkkoon, osana pienen paastonajan sinistä
tekstiili- sarjaa.

 

– Sininen on alttaritaulun Pietarin vaatteen sinistä, Marian sinistä, Saimaan
sinistä. Punaisessa kuvioinnissa on karjalaista käspaikka-muotokieltä. Stolan
ristikuvio on mukailtu Kauskilan rististä, joka on peräisin sikäläisestä
hautalöydöstä, Vaari kertoo.

Kaikkia kirkkotekstiilejään varten Vaari tekee perusteellisen pohjatyön. Hän
tutkii kirkkoa, lukee paikkakunnan historiaa, tutustuu alueeseen ja haastattelee
seurakuntalaisia. Kristillinen kuvakieli sulautuu paikkakunnan
kulttuurihistoriaan.

– Töiden estetiikka ja symboliikka voivat aueta katsojalle myös
omakohtaisesti, herättää muistoja. Jokainen käsittää taiteen omalla
tavallaan. Ei se ole tähtitiedettä. Se on arkisia asioita, kuten paju.
Ajattelin sitä elämän alkuna, elämänpuuna, Vaari puhelee.

Tiedon keruuseen ja suunnittelutyöhön voi hyvinkin mennä vuosi,
valmistustyöhön helposti toinen. Ompelutuntien määrä on suunnaton.

Kirkkotekstiileillä on sekin ulottuvuus, että ne ovat käyttöesineitä ja
työvaatteita. Punaviini ja steariini roiskuvat, papille tulee hiki.
Tekstiilien on kestettävä käyttöä ja huoltoa.

– Olenkin kehittänyt stolan, joka ei osu ollenkaan papin niskaan, Vaari
myhäilee.

 

Taiteilija syttyy, kun näkee valkoisen paidan

Kirkkotekstiilit ja Vaarin muu taide kulkevat yhtä matkaa, kumpikin yhtä
tärkeänä.
– Ne sparraavat toinen toistaan, taiteilija sanoo.

Vaari ottaa töidensä luonnoksiksi paljon valokuvia ja poimii niistä
yksityiskohtia. Luonnos voi olla puutarhasta tai lomamatkalta näpsäisty
ohikiitävä hetki.

– Mutta pelkkä kuva ei riitä. Idealla ja kollaasitekniikalla täytyy olla
syvällisempi yhteys, tarina, hän huomauttaa.

Valon ja varjon leikit kutkuttavat taiteilijan mieltä. Jotakin aivan erityistä
tapahtuu varsinkin silloin, kun hän näkee valoja ja varjoja vaatteella kuten
valkoisella kauluspaidalla. Pari näyttelyäkin on nimetty aiheen mukaan –
Valkoinen paita.

– Kangas on silloin sekä töiden aihe että materiaali, Vaari miettii.

– Varjot ovat kaikkein kiinnostavimpia. Koskaan varjo ei ole harmaa. Siihen voi
ommella vaikka oranssia.

 

Etelä-Suomen Sanomat 19.12.2015 Teksti: Kaisa Hako. Kuvat: Mirja Hussain